Batman (1989)
Kirjoitettu 14.8.2019 klo.21:06
Ennen Nolanin loistavia elokuvia Batman-elokuvasarjalla oli noin kahden vuosikymmenen edestä käynnistymisvaikeuksia, koska mikään elokuvastudio ei halunnut tehdä vakavasti otettavaa Batman-elokuvaa. Elokuvayleisö oli mieltynyt Adam Westin camp-henkiseen Batmaniin, joka teki esiintymisensä valkokankaalla 1966. Tuottajat Jon Peters ja Peter Guber yrittivät löytää studiota vakavamman Batman-teoksen taakse ja saivat lopulta Warner Bros:n mukaan projektiin. Filmaukset eivät käynnistyneet kuitenkaan ennen Tim Burtonin ohjaamaa Beetlejuicea (1988), josta tuli menestys. Batmanin rooliin valittiin juuri nimenomaisesta elokuvasta tuttu Michael Keaton, jonka valinnan johdosta studiopomot saivat vihaisia kirjeitä Batman-faneilta. Monien yllätykseksi Batman oli kuitenkin vuoden 1989 menestyneimpiä elokuvia ja Keaton näytti epäilijöilleen, mikä hän on miehiään. Michael Keaton ei ole paras Bruce Wayne, mutta tekee loistavan roolisuorituksen Batmanina.
Friikkien kaksintaistelu
Heti elokuvan alussa kaikille tulee selväksi, ettei elokuva ole todellakaan Burt Wardin ja Adam Westin tohelluksia seuraava, vaan synkeä, jokseenkin iloton ja raadollinen kuvaus Batmanin edesottamuksista. Gotham City on synkkä ja likainen rikollisten pesäke, jossa viattomien täytyy varoa jokaista askeltaan. Elokuvan lavastus ja valaistus on omaa luokkaansa, luoden mystisyyttä ja fantasianomaista tunnelmaa elokuvaan. Tämän kruunaa Danny Elfmanin loistava musiikki, joka on allekirjoittaneen mielestä tarttuvimpia melodioita, mitä Batman-elokuvissa on ikään kuultu. Salaperäisyys onkin elokuvan kantavimpia voimia, sillä elokuvassa rikolliset pelkäävät Batmania, mutta kaupungin asukkaat uskovat hänen olevan pelkkä myytti. Tätä myyttiä vasten, elokuvan naispääosaa esittävä Kim Basinger eli Vicky Vale, päättää lähteä selvittämään, kuka Batman on, ihastuessaan samalla Bruce Wayneen. Tämä on oiva sivujuoni jo muutenkin Batmanin yllä leijuvan salaperäisyyden rinnalle. Batman esiintyykin elokuvan alkupuolella säästeliäästi, mutta aina kun niin käy, sisääntulo on näyttävä. Keaton on Batmanina, vaitonainen, synkkä kostaja, joka saa rikolliset huutamaan äitiä. Lisäksi hänen Batman-äänensä ei kuulosta läheskään niin ärsyttävältä kuin Balen vastaava. Bruce Waynena Keaton on sen sijaan masentuneen oloinen ja hieman traumatisoituneen oloinen miljonääri, joka ei oikein löydä paikkaansa. Tämä ei kuitenkaan haittaa suurempaaa kokonaisuutta.
Varsinainen juoni on hyvin yksinkertainen, keskittyen Batmanin ja hänen arkkivihollisensa Jokerin (Jack Nicholson) väliseen kissa- ja hiirileikkiin. Sarjakuvatietäjät tietävät, että Batman ja Jokeri ovat toistensa peilikuvia. Molemmilla oli yksi huono päivä, joka muutti molempien elämänsuunnan lopullisesti. Molempien hahmojen menneisyyteen viitataan hienosti, mutta kyse ei ole syntytarinasta, koska tämä tehdään takaumien avulla. Ratkaisu on onnistunut ja paljastaa elokuvaan laaditun yhteyden, mikä hahmoilla on, jonka elokuvaa katsovat huomaavat nopeasti. Elokuvan tarinassa Nicholsonin esittämä gangsteri Jack Napier putoaa kemikaalien kyllästämään sammioon. Jo ennestään mielenvikainen Napier saapuu uudelleen parrasvaloihin vaarallisena Jokerina ja haastaa Batmanin tulemaan esiin varjoista, mikäli tämä haluaa estää hänen aiheuttamansa kaaoksen ja pelastaa mielitiettynsä Valen. Vale ei ole roolissaan yhtä avuton toimittajana kuin esimerkiksi Lois Lane, vaan nainen, joka sattuu olemaan yksinkertaisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Basingerin ja Keatonin välillä on myös hyvää kemiaa siitä huolimatta, että Keaton on välillä poissaolevan oloinen roolissaan. Nicholson ei eläydy samalla tavalla Jokerin roolissaan kuin Ledger, mutta tulkitsee roolia omalla gangsterimaisella tyylillä ja ripauksella mustaa huumoria. Jokerin ollessa ruudulla, elokuvassa ei ole juurikaan tylsää hetkeä. Tämä johtuu juuri siitä, että Nicholson uskaltaa antautua rooliinsa ja pitää hauskaa koko rahan edestä.
Camp väistyy goottifantasian tilalta
Kaiken kaikkiaan Batman on aikansa tuotteena loistava elokuva, joka käynnisti Batman-elokuvasarjan ja vei elokuvasarjan uudenlaiseen suuntaan, kauemmaksi camp-henkisistä tekeleistä. Elokuvan tarinankerronta ei ole samalla tavalla päätähuimaavaa kuin Chris Nolanin Batman-elokuvissa, mutta se onnistuu olemaan omalla tavallaan viihdyttävä. Tyylikkäät lavasteet, musiikki ja tunnelma tarjoavat katsojille omanlaista silmäniloa, hieman aikansa eläneistä tehosteista huolimatta. Räiskyvistä väreistä ei ole tietoakaan, vaan Gotham City näyttää lähinnä goottiselta, rähjääntyneeltä suurkaupungilta, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja huutaa yhteiskunnallisen uudistuksen puolesta. Elokuvaa on ehkä juuri vaikea tulkita senkin vuoksi, ettei kyse ole täysin sarjakuvaelokuvasta, koska perheen nuoremmille elokuvaa ei voi välttämättä suositella, mutta kyse ei ole täysin vakavastakaan elokuvasta. Burtonin teosta on kutsuttu joskus goottifantasiaksi eikä vertaus ole aivan väärä. Sarjakuvamainen juoni ja jotkut Batmanin apuvälineistä vievät teosta vahvasti fiktiivisempään suuntaan. Nolanin elokuvien kaltaiseen realismiin elokuvassa ei ylletä, mutta sen verran jalat maassa pysytään, ettei kauhean yliampuvia kohtauksia nähdä. Elokuvaa voi suositella Batman-fanille, joka haluaa katsoaa viihdyttävän ja visuaalisesti näyttävän Batman-elokuvan, joka ei ole aivan kieli poskessa tehty. Mikäli Nolanin realismi ja syvällisempi juoni ovat asioita, joita elokuvalta kaipaa, Tim Burtonin teos ei ole ehkä parhaimmasta päästä.
Batman Batman 1989