Artikkelit

Batmanin traumaattinen alkuperä

Kirjoitettu 2.8.2019 klo.18:48

Kun lapsille sattuu kamalia asioita, tapahtumat voivat vaikuttaa heihin pysyvästi. Lastenpsykologina näen ensi kädessä, mitä se tarkoittaa. Traumatisoidut lapset pyrkivät olemaan ajattelematta kauheaa koettelemusta, mutta kauhea koettelemus toistuu siitä huolimatta heidän mielessään ja sen seurauksena, vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus tämä näkyy välittömin, selkein ja suorin tavoin: painajaisina öisin, pelkotiloina päivisin. Joskus trauman merkit voivat olla viivästyneitä, hienovaraisia, epäsuoria ja symbolisia.

Esimerkki: Eräs potilaani Jeff, toisti yhtenään samaa tapahtumakaavaa lelufiguureillaan. Seurauksena oli suuri taistelu pahojen soturien ja supersankareiden välillä. Taistelu käytiin linnan huipulla, josta pahat soturit heitettiin lopulta kaiteiden yli ja nämä saivat surmansa.

Saatamme pitää kyseistä tapahtumaa tyypillisenä nuorten poikien leikkinä. Tämän pojan toiminta oli kuitenkin sisukasta ja toistuvaa, jolloin toiminnalla vaikutti olevan jokin tärkeä merkitys. Heinäkuussa 2001 hän illasti perheensä kanssa World Trade Centerin huipulla sijaitsevassa pyörivässä ravintolassa. Nyt hän kamppaili yhdistääkseen muistikuvansa kauhistuttavaan tapahtumaan rakennuksen sortumisesta, jossa hän vietti lomaansa. Ilon tyyssija muuttui surmanloukuksi. Samaa kaavaa noudattanut taistelu jatkui kuukausia. Jeffin synkkä käytös oli täysskäännös siitä iloisesta mielialasta, jota hän huokui aikaisemmissa leikeissään ennen traumaa. Hänen leikissään ilmeni kolme posttraumaattiselle mieleen palauttamiselle tyypillistä symbolismin muotoa: pitkäkestoisuus, toistuvuus ja synkkyys.

Varhaiset psykologit olivat kiinnostuneita trauman negatiivisista vaikutuksista ja nuo olivat juuri asioita, joita he saivat selville. Uusimmat tutkimukset ovat painottaneet trauman positiivisia lopputulemia ja oppineet asian, jonka kirjailijat ja historioitsijat ovat tienneet sukupolvien ajan: monet ihmiset voimistuvat vastoinkäymisten edessä. He inspiroituvat kärsimyksistään. He ylittävät traumansa ja heistä tulee sitä kautta parempia ihmisiä.

Lapsuuden traumojen uudelleen läpikäyminen voi hyödyttää meitä muita, mikäli niiden kaiut heijastuvat lasten leikeistä aina luoviin taiteellisiin pyrkimyksiin saakka. Nuoruuden kauhut työntyvät esiin aikuisten taiteeseen toistuvina teemoina, alkuperäisten kauhistuttavien tapahtumien uudelleen luontina kirjallisesti tai kaikkialle tunkeutuvina ääninä. Joskus tuloksena syntyy viihdettä, joka vetoaa laajaan kohderyhmään. Posttraumaattisten tapahtumien mieleenpalauttaminen vetoaa kuitenkin henkilökohtaisella tasolla vain siihen osaan yleisöä, joka on kokenut itse trauman.

Vuosia sitten sain selville, että eräs supersankari, joka on viihdyttänyt miljoonia ihmisiä, vetosi kovasti niihin traumaattisiin lapsiin, jotka vierailivat vastaanotollani. Aavistelin, että tämän supersankarin luonti oli saanut inspiraationsa trauman pohjalta. Katsotaan oliko aavistukseni oikea.

Yön ritari

Hänen ystävänsä antoivat hänelle lempinimen ”tuhertaja”, koska hän oli aina piirtämässä jotakin. Hänen ystävillään oli myös lempinimiä – olivathan he samaisen naapurustokerhon ”Zorrojen” jäseniä, nimen, jonka nuori Robert Kahn oli valinnut, nähtyään samannimisen oikeudenpuolustajan esiintyvän Douglas Fairbanksin tähdittämässä elokuvassa. Zorrojen kerhotalo rakennettiin vanhoista laudankappaleista, jotka varastettiin naapuruston sahatavarapihalta – paikan, jonka monet kolot ja kulmat toimivat lasten piilopaikkoina.

Eräänä iltana, hänen ollessa 15-vuotias, Kahnilla, joka tunnettin silloin nimellä ”Robbie”, oli kauhistuttava kohtaaminen. Kävellessään kotiin soittotunnilta pahamaineisen Bronxin katuja pitkin viulukotelo kainalossaan, häntä seurasi ”ryhmä epäilyttävän näköisiä öykkäreitä läheiseltä Hunts Pointin alueelta”, kuten hän kirjoittaa omaelämäkerrassaan 57 vuotta myöhemmin:

Heillä oli yllään Vulturesien collegepaidat ja heidät tunnettiin petollisena jenginä. He vihelsivät ja tekivät loukkaavia huomautuksia perääni, huomauttaen, että vain ”nyhveröt” soittavat viulua. Kiihdytin tahtiani ja he tekivät samoin. Lopulta aloin juosta ja he myös, kunnes pääsin takaisin naapurustooni. Valitettavasti kaverini eivät olleet sillä hetkellä lähettyvillä.

Kahnin muistelmat antavat pitkäveteisen, melodraamaattisen, isku iskulta kuvauksen hänen ryntäyksestään sahatavarapihalle, jengin takaa-ajosta (”kauhistuttavine ilmeineen”) ja hänen itsepuolustusyrityksestään zorromaisilla loikilla kiipeilykoukkuineen ja ilmapotkuineen. Hän taisteli rohkeasti, mutta se ei auttanut:

Pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kaksi jengin jäsentä piteli molempia käsiäni selkäni takana sillä välin, kun yksi löi vatsaani tasaiseen tahtiin ja hakkasi minusta ilmat pihalle. Toinen kiusaaja astui esiin ja käytti kasvojani nyrkkeilysäkkinä ja mursi kaksi etuhammastani.

Olin sumussa, kunnes tunsin rusahduksen oikeassa kädessäni kyynärpään kohdalla erään kiusaajan yrittäessä murtaa tarkoituksella kättäni. Kipu oli musertava ja huusin ahdistukseltani, minkä kykenin.

Ennen kuin menetin tajuntani ja kaaduin maahan kuin veltto räsynukke, kuulin hänen nauravan ja toteavan ivalliseen sävyyn ”varmistavansa, ettei vinguttaja vinguta enempää!” Kuinka vähän hän tiesikään siitä, ettei viulunsoiton lopettaminen huolestuttanut minua, vaan tieto siitä, että hän oli murtanut piirtokäteni.

Sitten hän astui murtuneen käteni päälle! En muista kuinka kauan olin pimeyden huovan peittämässä, kunnes palasin tajuihini, mutta tultuani tajuihini, olin lyöty, verinen ihmisraunio. Sain kammettua itseni jollain keinoin ylös ja silloin huomasin, että viuluni oli maassa tuhannen säpäleinä. Tämä oli viimeinen pisara!

Tähän päivään saakka, tämä kyseinen episodi pysyy alitajunnassani kuin jokin painajainen. Yritin olla kuin Zorro ja hävisin! Jos olisin ollut elokuvassa tai unessa, olisin voittanut. Tämä tosielämän draama oli melkein maksanut vastuuttoman viisitoistavuotiaan hengen.

Tässä meillä on poika, joka joutui jengihyökkäyksen kohteeksi. Hän puolustautui olemalla, kuten Zorro ja käyttämällä kiipeilykoukkua pitääkseen puoliaan hyökkääjiään vastaan. Hän epäonnistui, joutui sairaalaan ja loukkaantui mahdollisesti niin vakavasti, ettei voinut tavoitella haluamaansa uraa. Pysyvistä vammoista – arvista, lohjenneista hampaista ja rajoitetusta toisen käden liikuttamisesta huolimatta, hänestä tuli sarjakuvapiirtäjä. Seitsemän vuotta pahoinpitelynsä jälkeen, hän loi sarjakuvasankarin, josta tuli popkulttuurin legenda ja jonka suosion syy saattaa olla syvästikin kytkeytynyt siihen, mitä sahatavarapihalla tapahtui sinä kyseisenä iltana.

Vuonna 1938 ensimmäinen supersankari – Teräsmies näki päivänvalon ja sarjakuvateollisuus ponnahti aluilleen aikakaudella, jota pidettiin sarjakuvien kultakautena. Teräsmies ei pelkästään muuttanut sarjakuvien kulkua, vaan määritti Robert Kahnin koko ammattiuran kulun. Näin se tapahtui.

Teräsmies niitti valtaisaa taloudellista menestystä. Eräänä perjantaina DC Comicsin silloinen kustannuspäällikkö kysyi Kahnilta, joka käytti nyt nimeä Kane ja piirsi kermakakkukomediaan verrattavia sarjakuvia, voisiko hän luoda oman supersankarinsa Teräsmiehen rinnalle.

Kane kirjoitti, että hän teki viikonlopun aikana alustavan luonnoksen hahmosta, jonka ruumiinrakenne muistutti Teräsmiestä tai Flash Gordonia. Hän peitti luonnoksensa kuultopaperilla ja alkoi miettiä asuja, jotka olisivat hänen mieleensä. Sitten POW! Se iski häneen kirkkaalta taivaalta vanhan kliseen mukaisesti, kun sarjakuvahahmon pään ylle syttyy lamppu hänen saadessa ajatuksen. Bob Kane muisti Leonardo da Vincin piirroksen lepakkomaisesta lentohärvelistä ja niin hän loi Batmanin.

Ensimmäisen Batman-sarjakuvastripin avaussanat asettivat sävyn silloiselle myytille, joka on kestänyt 75 vuotta: ”Batman, salaperäinen ja seikkailullinen hahmo, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta ottamalla kiinni väärintekijöitä yksinäisessä taistelussaan yhteiskunnan pahoja voimia vastaan…hänen henkilöllisyydestään ei ole tietoa”. Kuuden numeron jälkeen opimme, mikä kolahtaa Batmaniin: hirvittävä trauma. Nuori Bruce Wayne todisti kuinka katurikollinen surmasi brutaalisti hänen äitinsä ja isänsä. Hän vannoo kostavansa heidän kuolemansa julistamalla sodan kaikille rikollisille ja pukeutuu lepakkoviittaan- ja huppuun pelotellakseen vihollisiaan. ”Ja niin syntyy tämä omituinen pimeyden hahmo…Tämä pahuuden kostaja. Batman”.

Kane tunnisti kolme eri inspiraation lähdettä Batmanin luonnissa. Ensimmäinen oli da Vincin piirros hänen kehittelemästään lentohärvelistä ornitopterista noin 500 vuoden takaa. Toinen oli elokuva The Mark of Zorro. Zorron tapa piilottaa henkilöllisyytensä naamion avulla, antoi Kanelle ajatuksen Batmanin salaisesta henkilöllisyydestä. Kolmas tekijä, joka inspiroi Kanea oli elokuva The Bat Whispers, jonka hän näki kolme vuotta ennen pahoinpitelyään. Mary Roberts Rinehartin romaaniin perustuvassa elokuvassa etsivä yrittää jäljittää salaperäistä surmaajaa, joka tunnetaan lepakkona ja elokuvan lopussa paljastuu, että surmaaja on etsivä itse. Hänen musta köytensä ja lepakkomainen huppunsa tekivät hänestä Kanen mukaan erittäin uhkaavan näköisen.

Kane tunnusti myös, että elokuvat, jotka olivat tunnelmaltaan synkkiä ja salaperäisiä toimivat Batmanin inspiraation lähteinä. Elokuvat kuten Dracula, jättivät lähtemättömän vaikutuksen Kaneen. Batmanin ensimmäinen vuosi sai paljon vaikutteita kauhuelokuvista ja tarinat pyrkivät jäljittelemään Draculan tunnelmaa. Kane ei kuitenkaan koskaan myöntänyt yhteyksiä jengin tekemän hyökkäyksen ja Batmanin luomisen välillä. Hän toi esiin sahatavarapihan hyökkäyksen, koska halusi osoittaa, miten pienestä oli lopulta kiinni, ettei hänestä olisi tullut sarjakuvapiirtäjää.

Batmanin taistelut: posttraumaattinen näytelmä

Kauhuelementit olivat alusta lähtien tärkeä osa Batman-tarinoita. Kane näki hahmon ”yksinäisenä, salaperäisenä, synkkänä lainsuojattomana, joka toimi lain ulkopuolella”. Hän onnistui näkemyksensä toteuttamisessa. World Encyclopedia of Comics kuvaa hahmoa seuraavasti.

Batman esitettiin rikostenvastaiselle toiminnalle omistautuneena, säälimättömänä ihmisjahtaajana. Hän leikitteli rikollisten öisillä peloilla ja hyödynsi lepakkomaista ulkonäköään. Hän saattoi olla häijy – hän ampui enemmän kuin yhden miehen – ja hänen hämmästyttävät taitonsa häkellyttivät tavallisen huligaanin. Lyhyesti sanottuna, Batman oli kostava lainsuojaton. Häntä ei koskaan esitetty railakkaana, juhlien keskipisteessä olevana rikostentorjujana; sen sijaan, varhaisimmat Batman-stripit esittivät hänet hieman pahaenteisenä hahmona. Tätä synkkää ja salaperäistä tunnelmaa viljeltiin ja kuvattiin hyvin 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa.

Keskusteltuaan siitä, miten sarjakuvastripin tunnelma muuttui ensimmäisen julkaisuvuoden jälkeen, Kane oli sitä mieltä, että ensimmäisen vuoden versio Batmanista oli parempi, koska ”hahmo toimi yksin ja oli synkempi”. Hän myös kuvailee tuota Batmania ”vampyyrimaiseksi” ja ”pahaenteisen” näköiseksi, samoilla adjektiiveilla, joilla hän kuvasi iltaansa sahatavarapihalla.

Miten Batman voisi sitten olla yhteydessä tuohon iltaan? Ensin meidän täytyy osoittaa, että jengin tekemä hyökkäys johti psyykkiseen traumaan. Kane, kuten muut traumapotilaat yleensä, on viehättynyt elämän synkästä puolesta. Vielä merkittävämpää on se, kun Kane kirjoitti näkevänsä painajaisia sahatavarapihalla sattuneesta hyökkäyksestä. Hänen elävä kuvauksensa lyönti lyönniltä sattuneesta hyökkäyksestä vielä 57 vuotta myöhemmin, on tyypillinen traumapotilaille, jotka kertovat tapahtumistaan hyvinkin yksityiskohtaisten muistikuvien kautta.

Uskon, että Kane traumatisoitui ja käytti taidettaan symbolisessa mielessä käydäkseen läpi uudelleen traumansa. Hän tunnusti, että Batman ja Bruce Wayne olivat hänen alter egojaan. Kun Kanea konsultoitiin elokuvan Batman käsikirjoituksesta, hän neuvoi elokuvantekijöitä kuvaamaan Bruce Waynen psykologisesti häiriintyneenä, omalaatuisena yksilönä, joka ei toimi täysin kokonaisvaltaisesti, lukuun ottamatta hetkiä, jolloin hän pukeutuu Batman-asuunsa ja torjuu rikoksia. Sitten hän myönsi piirtäneensä Bruce Waynen omaksi kuvakseen.

Batman tarjosi Kanelle koko uransa ajan mahdollisuuden kostaa fantasian keinoin kaiken maailman huligaaneille. Vaikka Kane oli lyöty, avuton ja terrorisoitu uhri sinä iltana sahatavarapihalla, Batman oli pelon mestari, joka herättäisi kauhua muissa. Zorro ei pystynyt lyömään jengiä, mutta Batmanilla ei olisi mitään ongelmia asian suhteen.

Batmanin ei vain toista uudelleen Kanen traumoja taistelemalla toistuvasti rikollisia vastaan, vaan tekee sen samaan tapaan kuin sinä iltana sahatavarapihalla. Myös Batman käytti varhaisimmissa tarinoissaan aseenaan kiipeilykoukkua, jonka avulla hän puolustautui hyökkääjiään vastaan.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tutkijoiden mukaan posttraumaattisiin oireiin liittyy kolme keskeistä seikkaa: pitkäkestoisuus, toistuvuus ja synkkyys. Tässä meillä kuvattuna edesottamuksia yli 4000 sarjakuvakirjasta 75 vuoden ajalta, jotka ovat toistuvia ja pitkäkestoisia. Mitä taas tulee sarjakuvien synkkään puoleen, Kane on itse todennut, että hän piti enemmän varhaisempien sarjakuvastripppiensä piirtämisestä kuin Batman-sarjakuvastrippien. Vaikka Kane yrittikin tehdä huumorisarjakuvaa vuotta ennen Batmanin ilmestymistä, hän ei voinut täysin välttää trauman kaikuja. Circus House Comics julkaisi sarjakuvastripin Sidestreets of New York, jossa ujohko poika joutuu paikallisen jengin hyökkäyksen kohteeksi ja hänet heitetään jokeen.

Muistellessaan hyökkäyksen kohteeksi joutumista, Kanen kuvailuista tulee esille eräs muu traumapotilaille tyypillinen oire eli itsensä vastuuseen asettaminen kauheista tapahtumista. Psykologit kutsuvat tätä ennusteen muodostamiseksi. Kane on sanonut, että viulun mukaan ottaminen oli radikaali virhe, joka muutti melkein hänen elämänsä suunnan. Kanen mukaan, hänen olisi pitänyt tietää, ettei viulukotelon kanssa kulkeminen Bronxissa ollut viisasta. Näin ollen Kane on sitä mieltä, ettei hänen hyökkäyksensä jengihuligaanien toimesta ollut vain huonoa onnea, vaan hänen vastuullaan. Hänen olisi pitänyt pystyä ennustamaan tapahtumien kulku. Hän valitsi väärän instrumentin ja teki näin virheen. Uskon, että tämä selitys on Kanen syy sille, miksi hän oli avuton.

Posttraumaattinen resonanssi: Yön ritarin paluu

Toki voimme vain spekuloida, mikäli Kanen henkeä uhkaava hyökkäys synkässä Bronxissa vaikutti Batmanin luomiseen. Joka tapauksessa Batmanin myytti ja se, miten sitä on tulkittu varhaisemmissa ja myöhemmissä kuvaelmissa ei jätä epäilyksen varaa siitä, etteikö Bruce Waynen elämässä koettu trauma olisi hänen toimiaan ajava tekijä- ja syy miksi hän kestää aikaa.

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 75 vuotta Batmanin ilmestymisestä. Hän on tällä hetkellä ainoa supersankari, joka on seikkaillut sarjakuvalehdissä yhtäjaksoisesti ilmestymisestään lähtien, ohittaen jopa Teräsmiehen, joka katosi lehdistä vuonna 1992, mutta jonka julkaisemista on sittemin jatkettu.

Batmanin suosiolle on monia syitä. Haluan keskittyä tässä vain trauman rooliin hänen suosionsa taustalla. Olen erityisen kiinnostunut lahjakkaista nuorukaisista, joista tuli käsikirjoittajia ja piirtäjiä, heidän periessä legendaarisen hahmon ja jatkaessa sen ikuistamista. Minkälaisia puolia he ikuistavat Batmanin taustatarinasta? Useimmiten esitetty kuva liittyy hänen traumaattisen alkuperänsä vaikutuksiin.

Lyhyen ajanjakson jälkeen, jonka aikana Batman kohtasi avaruusolioita ja hassuja hahmoja ja joka kulminoitui 60-luvun camp-henkiseen Batman televisiosarjaan, tilanne muuttui varhain 1970-luvulla, kun sarjakuvasisältöjä koskevia rajoituksia ryhdyttiin poistamaan. Näistä rajoituksista vapautuneena, Batmanin legenda oli vapaa kehittymään mihin suuntaan se itse halusi ja psykoanalyytikko Jacob Arlow’n mukaan ”yhteisölliseksi myytiksi”. Kehitys on huomioinut Batmanin myytin keskeiset tekijät ja ollut uskollinen Kanen alkuperäiselle näkemykselle: Batman on synkkyyttä enteilevä, pakkomielteinen uhri.

Batman palasi synkille juurilleen käsikirjoittajana ja kustannustoimittajana toimineen Dennis O’Neilin johdolla. Hän kuvitteli Batmanin synkäksi etsiväksi, jonka vanhemmat oli surmattu kylmäverisesti hänen silmiensä edessä ja, joka kärsi skitsoidisesta vainoharhaisuudesta saattaa kaikki maailman pahantekijät edesvastuuseen toimistaan. Batmanin toimittaja Robert Greenbergin mukaan Teräsmies oli aina valoisa, positiivisuutta huokuva sankari. Batman on ollut synkkä ja riivattu.

Batmanin maailma vastaa hänen mielialojaan. Vazin mukaan ympäristö, jossa hän toimii ei ole maailman aurinkoisin paikka supersankarille toimia. Hänen mukaansa Batmanin maailmassa arvaamaton kohtalo koituu usein viattomien kuolemaksi. Vaz kertoo, että tuo maailma jäljittelee tiettyä elokuvissa ja kirjallisuudessa esiintyvää genreä:

Sana ”noir” merkitsee synkkää ja kohtalokasta näkemystä…Jopa silloin kun noir-teoksen sankari on voitokas, voitto ei tule ilman seuraamuksia, koska useimmiten sankarin lähimmäinen on joutunut maksamaan voitosta kalliin hinnan. Batmanin myytti on ollut sidoksissa noihin noir-perinteisiin alusta lähtien…Tämä pahaenteinen noir on liima, joka pitää Batman-teokset kasassa…Noirin aiheuttamasta pahasta ilmapiiristä johtuvista riskeistä huolimatta, fanit ovat loikanneet Batmanin kanssa samaan synkkyyteen jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Vazin kasvatuseettinen arvaus osuu oikeaan: juurikin uhan ilmapiiri ajaa lukijat Batmanin pariin.

Esseessään ”Miksi valitsin Batmanin?”, Stephen King kuvasi Batmanin pelottavana hahmona. Kerrottuaan Teräsmiehen supervoimista, kuten kyvystä lentää, mikä vaikeutti samastumista hahmoon, kirjailija kirjoitti:

Ehkä ainoa syy, miksi Batman on vedonnut minuun enemmän kuin muu hahmo. Syy on se, että hänessä on jotain pahaenteistä. Kyllä vain, kuulit oikein. Pahaenteistä. …Batman oli yön olento…

Niissä paneeleissa, joissa Batman ilmestyy, näit lähes kauhistuttavaa lajia edustavaa pelkoa konnien kasvoilla, jotka hän aikoi uittaa vessanpöntössä…Kyllä, minä ajattelin…kyllä vain heidän kannattaisikin pelätä, minä ainakin pelkäisin jos, joku hyökkäisi samalla tavalla kimppuuni. Olisin peloissani, vaikken tekisi mitään väärää.

Toinen lukija, jonka mielestä kuvitukset olivat pelottavia, oli kahdeksanvuotias poika nimeltään Frank, jonka kohtalo oli toimia merkittävässä roolissa Batmanin myytin muovaamisessa. Frank Millerin vuonna 1986 ilmestynyt sarjakuvaromaani The Dark Knight Returns palautti lukijoiden kiinnostuksen Batmaniin. Sanoma- ja aikakauslehdet ylistivät sitä aikansa kypsimpänä sarjakuvana.

Millerin mukaan Batman oli konnien painajainen, joka sai heidät huutamaan äitejään. Tämä on sellaista kauhua, jota esiintyy Stephen Kingin tuotannossa, joka piti Frank Millerin työtä parhaimpana sarjakuvamuodossa julkaistuna populaarikulttuurin tuotteena.

Nykyaikaiset kuvaukset Batmanista viittaavat toistuvasti Bruce Waynen traumaan. Vaz uskoo, että tämä Yön ritari olisi varmasti hyvin erilainen sankari elleivät häntä piinaisi mielensä varjoissa vaanivat muistot brutaalista syntyperästään, jotka vaikuttavat myytin taustalla. Traumat ajavat ja motivoivat Batmania, tehden hänestä sankarin, jona hänet tunnetaan.

Frank Millerin toisessa Batman-tarinassa Batman: Year One, Bruce Wayne kuvailee traumaansa yönä, jolloin kaikki hänen elämässään menetti merkityksensä. Juuri elämän merkityksen löytämisestä on tullut virstanpylväs useille traumatisoituneille lapsille. Tämä ajatus on ilmeinen, aina kun Batman suuntaa ajatuksensa traagiseen tapahtumaan ja paikkaan, joka tunnetaan nimellä ”rikoskuja”.

Batmanilla on muitakin psyykkisen trauman oireita. Vuonna 1989 ilmestyneessä Sam Hammin kirjoittamassa Batman-tarinassa ”Blind Justice”, syyllisyys ja ahdistavat unet piinaavat sankaria. Hamm, joka kirjoitti myös vuoden 1989 Batman-elokuvan käsikirjoituksen, oli sitä mieltä, että Batman oli outo, pahaenteinen ja todella synkkä hahmo. Kuva Batmanista jää Hammin mukaan lapsen mieleen, koska hahmo on lainsuojaton ja jokseenkin häiriintynyt. Hahmon koko niksihän on toimia varjoista käsin ja olla mahdollisimman pelottava ja uhkaava.

Roger Ebert koki ongelmalliseksi tavan, jolla Batmania kuvattiin vuoden 1989 elokuvassa. Ebertin mukaan kaikessa elokuvan väkivallan alle hautautuneessa raivossa oli jotain luotaantyöntävää. Elokuva oli hänen mukaansa ”väkivaltainen, pahansuopainen teos pahoista ja rumista ihmisistä eikä sen avulla pääse yhtä vapautuneeseen tilaan kuin Superman- ja Indiana Jones-elokuvissa”. Elokuva oli kielletty alle 13-vuotiailta, mutta hänen mukaansa se ei missään tapauksessa sopinut lapsille. Muistakaa, että posttraumaattinen näytelmä on synkkä. Siinä missä Ebert piti elokuvaa liian synkkänä, Kane katsoi sitä lähes ”haltioituneena”. Kritiikissään elokuvan synkkää tunnelmaa kohtaan, joka vastasi Kanen näkemystä, Ebert oli sitä mieltä, että elokuvan katsominen oli masentava kokemus. Se oli täysin päinvastainen katseluelämys, jota hän odotti sarjakuvaan pohjautuvalta elokuvalta.

Nostan vielä esiin yhden esimerkin posttraumaattisesta resonoinnista. Psyykkiselle traumalle keskeistä on se, että jotain yllättävää tapahtuu – matto vedetään jalkojen alta ja uhri syöksyy kohti painajaista, joka on iskostunut hänen muistiinsa.

Vuonna 1989 ilmestyneessä Batmanin syntytarinassa tämä trauman puoli kuvataan yksinkertaisella vertauskuvalla. Jossain vaiheessa elämäänsä ennen vanhempiensa surmaa, nuori Bruce Wayne putosi vanhaan, lepakkojentäyteiseen luolaan. Kokemus oli hirvittävä. Muistellessaan vanhaa traumaansa, Batman ajattelee jatkavansa matkaa, kunnes putoaa eikä lakkaa kertomansa mukaan koskaan putoamasta. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että henkilö on traumatisoitunut.

Näin ollen Bruce on valmis astumaan näyttämölle ja hyödyntämään lepakoita traumansa hallitsemisessa. Tarkalleen ottaen 20 vuotta myöhemmin, kun uudelleen traumatisoitunut, orvoksi jäänyt Wayne pohtii salaisen henkilöllisyytensä valintaa, hän näkee lepakon ja esiriippu on valmis paljastamaan hänen muutoksensa ”omituiseksi yön olennoksi”.

Tämä tarina päättyy samalla tavalla kuin se alkoikin, Batmanin istuessa kivipatsaalla korkealla kaupungin yläpuolella, josta hän syöksyy liikkeelle. Viimeisessä dialogissa kuvataan Batmanin tuntemuksia: ”Hän hengittää syvään, täyttäen itsensä yöllä, astuu eteenpäin ja putoaa, kuten hän putosi lapsenakin ja jatkaa putoamistaan koko elämänsä ajan.

Artikkeli on käännetty Richard A. Warsakin artikkelista, joka on julkaistu alun perin Atlantic Entertainment-verkkolehdessä 6.5.2014. Kirjoittaja on kliinisen psykiatrian professori Teksasin yliopistossa. Lue alkuperäinen artikkeli täältä.